TSTEA ja kenttälääkinnän nykyaika

Vääpelikilta ry:n jäseniä Taisteluensiavun kouluttajakurssilla

Kaartin Jääkärirykmentissä järjestettiin 16.–18.11. ja 23.–25.11.2012 Taisteluensiavun kouluttajakurssi (PVVEH). Santahaminan varuskunta tarjosi erinomaiset puitteet ja ammattitaitoiset kantahenkilökunnan edustajat kouluttajiksi. Kurssilaisten joukossa olivat Vääpelikilta ry:stä res kers Markku Viikki ja res ylim Janne Kuloheimo, molemmat kenttälääkintäjaoksen aktiiveja ja Helsingin Maakuntakomppanian (HELMAAKK) jäseniä. Samanaikaisesti 17.–18.11. järjestettiin Reserviläisliiton syyskokous Mikkelissä, mutta tilaisuus osallistua Puolustusvoimien koulutukseen, jollaista ei aikaisemmin ole reserviläisille ollut tarjolla, veti pidemmän korren.

Taustaa

Viimeistään terrorismin vastaisen sodan taisteluissa on ollut selvää, kuinka toisen maailmansodan jälkeen ovat länsimaiden käymät sodat muuttuneet staattisista asema- ja/tai massataisteluista yhä dynaamisemmiksi, liikkuviksi konflikteiksi (usein myös symmetrisistä asymmetrisiksi). Afganistanin ja Irakin taisteluissa, samoin kuin rakennetun alueen sodankäynnissä on korostunut partio-, ryhmä- ja joukkuetasojen merkitys; tulosten pohjana on usein ollut itsenäinen toiminta. Kylmän sodan aikaisten rakenteiden ja toimintatapojen on ollut syytä väistyä.

Suomalaisessa kenttälääkinnässä aika toisesta maailmansodasta 2000-luvulle oli samanlaista jähmettyneisyyden aikaa kuin usko 1960-luvun taktiikoilla ja tekniikoilla varustetun massa-armeijan käyttökelpoisuuteen nykyaikaisella taistelukentällä. Puolustusvoimien ”perinteinen” lääkintähuolto-organisaatio (SP, JSP yms.) oli pitkälti peruja viime sotien ajalta. Jalkaväen taistelijan ja jopa lääkintämiesten taisteluensiavullinen koulutus ja varustus on pysynyt vähäisenä (pl. erikoisjoukot). Kenttälääkinnän suoritustaso on/oli sangen vaatimaton.

Onneksi Puolustusvoimien kenttälääkinnässä tapahtui kaksi keskeistä uudistusta 2000-luvun alkuvuosina. Ensiksi, kehitettiin kenttälääkintäjärjestelmä ”M05” (EHP, EHAS), jossa varustetaso ja suorituskyky olivat viimeinkin tätä päivää. Myös lääkärivoimaa tuotiin edemmäksi. Toinen merkittävä kehitysaskel koettiin, kun 1990-luvun lopulla Yhdysvalloissa kehittynyt moderni taisteluensiavun kenttälääkintädoktriini (TCCC, Tactical Combat Casualty Care) rantautui Suomeen. Vastaavasti kuin siviilissäkin sairaankuljetus oli kehittynyt etupainotteiseksi ensihoidoksi, myös taistelukentällä oli tunnistettu tarve mahdollisimman aggressiiviselle ensiavulle. Kiristysside koki renessanssin, hemostaatit, rintakehävammojen venttiilisiteet ja monet muut innovaatiot otettiin käyttöön; lääkintämiesten ja yksittäisten taistelijoiden taistelussa annettavan ensiavun koulutus uudistettiin ja ainakin suurvalta-armeijoissa myös haavoittuneiden evakuointia (MEDEVAC) kehitettiin.

Suomessa edellinen liittyy hyvin myös maavoimien taistelutapauudistukseen. Samalla kuin korostetaan liikkuvuutta, joustavuutta ja hajauttamista (ryhmä–joukkue-tasojen merkitys kasvaa), parannetaan tulivoiman lisäksi taistelukykyä pyrkimällä kouluttamaan kaikille taistelijoille taisteluensiavun perusteet sekä sijoittamalla jokaiseen ryhmään ns. taistelupelastaja. Taistelupelastaja (CLS, Combat Life Saver) on ensisijaisesti ryhmänsä perustaistelija, ei lääkintämies, mutta hän on saanut erikoiskoulutuksen keskeisten taistelukentän vammojen ensiapuun.

Kouluttajakurssi

Suomessa taisteluensiapua ovat kehittäneet ennen kaikkea Kaartin Jääkärirykmentti, Utin Jääkärirykmentti, Upinniemen taistelusukeltajat ja Sotilaslääketieteen Keskus (SOTLK). Lisäksi koulutusta ovat saaneet n. vuoden 2008 jälkeen kansainvälisiin tehtäviin koulutetut taisteluosastot ja rauhanturvaajat. Puolustusvoimien kantahenkilökunnan koulutus on edelleen käynnissä.

Nyt järjestetyn kaksiviikonloppuisen kouluttajakurssin ohjelma oli muokattu kantahenkilökunnan taisteluensiapukurssista. Niinpä kokonaisuus oli monesti käytännössä koeteltu ja sulavaksi hioutunut. Kahden ensimmäisen päivän runsaiden, mutta tarpeellisten teorialuentojen lomassa oli lyhyitä, rastimuotoisia käytännön harjoitteita, joten powerpointit eivät päässeet tylsistyttämään. Pääosa kurssista olikin sitten soveltavaa harjoittelua mm. Helsinki-simulaattorissa ja tilanneampumaradalla. Perusteiden harjoittelusta edettiin kokonaissuorituksiin, joita sitten tehtiin erilaisissa skenaarioissa sisällä ja ulkona, valossa ja pimeällä, yksin ja ryhmissä. Lisäksi kaikille kurssilaisille tuli johdettavikseen koulutussuorituksia. Taisteluensiapukurssi huipentui samaan aikaan järjestetyn TRA-kouluttajakurssin (TRA, taistelu rakennetulla alueella) loppuvetoon, jossa TSTEA-kurssilaisista muodostettiin hyökkäyksessä toimiva lääkintäryhmä. Pauketta ja potilaita riitti, mutta pahemmastakin olisi selvitty!

Kurssi oli resursoitu hyvin. Oppimateriaali, sopivat harjoituspaikat, harjoitus- ja kovat ampumatarvikkeet, hyvät mallipotilaat, riittävä nykyaikainen lääkintävarustus ja yleisjärjestelyjen sujuvuus mahdollistivat hyvän oppimisympäristön. Puhumattakaan ammattitaitoisista kouluttajista. Ensimmäinen Puolustusvoimien tarjoama taisteluensiavun kouluttajakurssi on vedetty läpi. Tästä on hyvä jatkaa ja taisteluensiapua tullaankin kouluttamaan jatkossa sekä HELMAAKKissa sekä ilmeisesti MPK:n kursseilla.

Koulutuksen jälkeen oli varmasti jokaisen päähän iskostunut kuva taisteluensiavun kolmesta tavoitteesta:
1. Hoida haavoittunut
2. Vältä lisätappiot
3. Saata operaatio päätökseen

Oikeastaan edellisten tärkeysjärjestys on käänteinen: tehtävä on ensisijainen.

Markku Viikki
res kers
FM, Ensihoitaja (AMK)
Vääpelikilta ry / Lääkintäjaos
HELMAAKK

Palaa otsikoihin